HÄPEÄ

                                " Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään
                             kuiluun
                             ja luulet että tästä on mahdoton ikinä toipuu

                             anna minun kantaa, auttaa
                             anna minun anna minun

                              anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
                              hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa
                              kivi pohjaan
                              hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
                              hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa"
                              -JANNA


24.3.16

Kun on vaikea asteinen masennus, luulisi ettei jaksa edes ajatella muiden mielipiteitä. Mulla kuitenkin kävi alkuun niin, että kielsin lähimmäisiäni ehdottomasti kertomasta kellekkään. Sitä ikäänkuin pelkää leimautuvansa loppuiäkseen. Saatikka jos ihmiset saisivat tietää, että olen osastolla...muthan vähintään potkitaan pois töistä, ihmiset ei tuu lähellekkään vaan karttaa kuin ruttotautista, aletaan puhuu kaikenlaista: miten se Juutilaisten mammakin sitten sekosi ja muuta yhtä järkevää käy mielessä. Normaalisti en välittäisi paskaakaan, mutta kun tällaisena hetkenä ovat suojamuurit laskeutuneet, on niin herkillä koko ajan. On riittävän raskasta kantaa itse sitä taakkaa, ei siihen tarvita mitään ylimääräistä ärsykettä.

Pikkuhiljaa aloin jollain tasolla hyväksymään sairauteni. Oivalsin oikeasti sen, että tämä on sairaus muiden joukossa. Jollain on osteoporoosi, jollain reuma, jollain jalka poikki jne. Toki mietin yhä, olisinko voinut estää tämän jotenkin. Ehkä, mutta sitä on turha surkutella enää. Ja mielen sairauksia on niin paljon, vaihtoehtona voisi olla jotain paljon pahempaakin. Samalla aloin pikkuhiljaa puhua ( tai oikeastaan viestitellä, koska alussa ääneen puhuminen asiasta oli mahdotonta) asiasta muutamille ihmisille. Kaikkein läheisimmilleni ensin. Se olikin pelottavinta. Toisaalta en halunnut aiheuttaa kellekkään huolta, jokaisella on omatkin ristinsä, toisaalta minulla oli jotenkin vahva tunne, että he haluavat nimenomaan olla kartalla jos joku mättää. Vanhempani viettivät leppoisia lomapäiviä ulkomailla, varsinkin heille meinasin jättää kertomatta, kunnes palaisivat suomeen. Veljeni oli kuitenkin sitä mieltä, että on pyrittävä olemaan rehellinen joka asiassa, jopa tällaisissa. Niinpä niin, jos äiti olisi kysynyt miten menee ja olisin vastannut, että kaikki hyvin, se ei kuitenkaan olisi ollut oikein.

Kun pääsin osastolta, pelkäsin koko ajan näkeväni tuttuja. Vaikka olin joidenkin kanssa viestitellyt, en halunnut nähdä heitä livenä. Yhdenkin kerran näin työkaverini joka tietysti kysyi kuulumisia, niin vastasin vaan etten voi puhua ja lähdin tilanteesta pian pois koska tiesin purskahtavani itkuun, jos puhuisin sanaakaan asiasta. On se kumma, kun on mielenterveysongelmainen, kuvittelee koko ajan, että otsassa on lappu:" hei tsiikatkaa tännepäin, jos haluutte nähä aidon hullun". Toki nämäkin sairaudet voivat näkyä helposti ulospäin; ilmeettömyys, surullisuus tai kettuuntunut ilme koko ajan jne. Mutta toisaalta: so what? Olen hymyilly 40 vuotta niin, että joku varmaan luulee että mulla on kiinnitetty kuminauhat suupielistä korviin. No sori, nyt ne on katkennu, ja vielä molemmat yhtäaikaa. Meidän mielenterveysongelmaisten täytyy keskittyä kaikin voimin omaan paranemiseen ja oman pään sisältöön. Kun paranemisprosessi on käynnissä, meidän ei todella tarvitse ajatella muita. Voi kun muistaisimme, että loppujen lopuksi suurimman taistelun tässäkin taistelussa käymme me itse. Hoitajat ja lääkkeet, osastojaksot ja terapiat on välttämättömiä apukeinoja, mutta lopullisesta taistelusta vastaamme me. Joskus on taisteluita, joita ei voi voittaa. Mutta yrittää voi aina.

Mä puhun kun joku helvetin mielenmaailman guru täällä. Vahvana ja rinta rottingilla. Juu, no ei todella mee niin. Elämä on sentään jo joinain päivinä ok, mutta vielä tosi usein se on pelkkää paskaa ja kyllä kuulkaa munkin tekis mieli heittää välillä ne juoksuhiekan sotkemat hanskat tiskiin. Mä oon enemmän väsynyt kuin virkeä ( siis henkisestikin), enempi vituttaa ku hymyilyttää. Joka ilta mä vieläkin kiitän, että taas oon selvinny yhden päivän. Ja selventääkseni omaa tilaani: olen kuitenkin nyt suht paljon paremmassa kunnossa, kuin alussa. Muuten en kykenisi todennäköisesti kirjoittamaan riviäkään.  Vaikkei elämästä selviikkään hengissä, niin yritetään ny vielä toistaseks porskutella täällä, ihan vaikka muitten kiusaks, eiks jeah?

Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että tekstiä tulee alkuun liki päivittäin, kyllä tahti rauhottuu, kun ensi innostus laantuu. Tämä vaan tuntuu nyt niin terapialta minulle.

Herääminen

  21.3.2016

                                  " Sulle ei voi nykyään sanoo yhtään mitään
                                     ilman, että alat itkee tai raivoo.
                                     Sä oot koko ajan niin väsynyt"
                                     Sua ei sit innosta yhtään mikään.
                                     Mitäs jos vaan nyt menisit lääkäriin ja

                                     hakisit ne lääkkeet"

Itken hysteerisenä pahaa oloani ja koko maailmaa sairaalan kolkossa sängyssä. Sängyn reunoista roikkuvat paksut nahkaiset vyön tapaiset. Ne kalisevat reunoihin kuin muistuttaen: tästä ei lähdetä, nyt on pysähdyttävä. On yö, en juurikaan nuku koko yönä, ainoastaan itken, itken. Olen tarkkailussa, jossa muiden ihmisten ja minun välillä on vain verho, mutta ei se mua liikuta. Mulle on aivan samantekevää, kuka tuskani kuulee, en enää pysty sitä peittämään.

 HERÄÄMINEN. Mitä se tarkoittaa minun tapauksessani? Siihen sanaan kätkeytyy oikeastaan todella paljon...Lääkäri saapui vihdoin valvotun yön jälkeen verhon välistä todeten" olisin sitä mieltä, että psykiatrinen osasto olisi nyt paras ratkaisu", niin todella heräsin. En kyennyt kuin nyökkäämään, mutta mielessäni pyöri että tähänkö on tultu? Enkö todellakaan pysty hoitamaan itseäni saatikka muita. Heräsin, alkaakseni elämään painajaista. Hoitajan kanssa osastolle kävelystä en muista juuri mitään, en myöskään osaston lääkärin tapaamisesta. Eipä siinä, tuo tapaaminen ei kauaa kestänytkään, koska lääkäri totesi minun olevan sillä kykenemätön keskustelemaan. Siispä droppia naamaan ja omaan huoneeseen. Onneksi sain yhden hengen huoneen, sain rauhassa itkeä, itkeä.

Tuohon tilanteeseen, mieleni sotkuun, ajauduin pikkuhiljaa loppuvuodesta. Olin vasta keväällä/ alkukesällä sairastanut yleistyneen ahdistuneisuushäiriön johon liittyi masennus. Lopetin silloin omatoimisesti lääkityksen aivan liian aikaisin, enkä käynyt lääkärin kontrollissa. Miksi sitten sitkuttelin kasvavan pahan olon kanssa liian kauan. Päässäni pyöri moukarin lailla ajatus, etten VOI tehdä tätä taas perheelleni ja läheisilleni. En voi tuottaa heille pettymystä, minähän olen vahva. Ei minua maailman tuulet nujerra. En myöskään millään olisi halunnut olla töistä pois. Se antoi minulle voimia ja auttoi unohtamaan päiväksi sisäisen tuskani. Tosin loppuvaiheessa olin niin väsynyt, että itkin töihin mennessä ja sieltä pois tullessa. Töissä feikkasin hyvin, Monikaan ei huomannut mitään olevan vialla. Lopulta minun oli myönnettävä itselleni, että en jaksa, jokin on pahasti vialla. Itseasiassa pahemmin vialla kuin koskaan ennen. 

Miksi aloin kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani nyt? Olen vielä sairas, tämä kirjoittaminen voi särkeä minua entisestään. Mutta se voi myös alkaa liimaamaan sirpaleitani pikkuhiljaa takaisin, pala palalta. Tämä kirjoitus on niin sairastuneille, kuin heidän vieressään kulkeville. Niille, jotka ovat samassa pisteessä, kuin minä nyt tai kokeneet vastaavaa, on niin helvetin turhaa mennä sanomaan " kyllä se siitä, sun pitää vaan yrittää". Ehkä samankaltaisten tarinoiden lukeminen voisi tuoda helpotusta ja ymmärrystä siitä, että ei me tähän kuolla ( se on itsestä kii), Läheiset taas voisivat ymmärtää paremmin meitä masentuneita, toivon että tekstini avaa heidän silmiään ja osaisin yhtään pukea sanoiksi tätä maan päällistä helvettiä, jonka läpi yritämme hengissä tarpoa.

Luonnollisesti tämä blogi on vain yhden ihmisen näkökulmasta. Tulen avaamaan itseäni julkisesti, henkilökohtaisiakin ajatuksia. Kerron osastojaksoistani, päivistä kotona jotka ovat olleet taistelua aamusta iltaan, tunnista tuntiin. Haluan myös tuoda esille omaisten suuren roolin minun sairaudessani, heidän tuestaan ja ehdottomasta rakkaudestaan sekä huolenpidostaan. Olkoon tämä nyt tällä hetkellä tässä, perhe on kotiutunut ja tämä mamma raahautuu tekemmän ruokaa :)

                        
                                  

OSASTOAIKAA

22.3.2016

Palaan vielä tuohon alun tekstiin joten otsikko pysyköön samana. HERÄÄMINEN. Mitä se tarkoittaa minun tapauksessani? Siihen sanaan kätkeytyy oikeastaan todella paljon...Lääkäri saapui vihdoin valvotun yön jälkeen verhon välistä todeten" olisin sitä mieltä, että psykiatrinen osasto olisi nyt paras ratkaisu", niin todella heräsin. En kyennyt kuin nyökkäämään, mutta mielessäni pyöri että tähänkö on tultu? Enkö todellakaan pysty hoitamaan itseäni saatikka muita. Heräsin, alkaakseni elämään painajaista. Hoitajan kanssa osastolle kävelystä en muista juuri mitään, en myöskään osaston lääkärin tapaamisesta. Eipä siinä, tuo tapaaminen ei kauaa kestänytkään, koska lääkäri totesi minun olevan sillä kykenemätön keskustelemaan. Siispä droppia naamaan ja omaan huoneeseen. Onneksi sain yhden hengen huoneen, sain rauhassa itkeä, itkeä.



22.3.2016

OSASTOAIKAA

Ensimmäinen osastojakso:10.1-21.16 toinen: 4.2-16.2.16

Mieheni toi kasan tarvittavia tavaroita. Huomasi keskusradion, jota kielsin jyrkästi laittamasta päälle. En halunnut kuulla mitään, nähdä mitään, paitsi perheeni, halusin olla kuin perhonen turvallisessa kotelossaan. Se olikin yksi tavoistani: kun ahdistus/paniikkikohtaus tuli, sain rauhoittavaa ja kääriydyin kokonaan peiton sisään selkä ovelle päin. Siellä sitten makasin, kotelossani, kunnes kohtaus meni ohi ja jäljellä oli vain se pohjaton suru, väsymys, viha, itseinho jne. Ne tunteet seuraa koko ajan mukana, ahdistuskohtaukset tulevat jo onneksi harvemmin.

 " Kello on 7.00. Herään kiitollisena, että yksi yö on taas ohi. Tällaisella osastolla on ihminen alaston. Ei ole kaunista kuorta ja koreita vaatteita, vain toinen toistaan rikkinäisempiä sieluja. Rikkinäinen sisin on kaikkien nähtävissä. Täällä ei pidätellä " kiellettyjä" tunteita, päinvastoin, tuot itsesi esiin juuri siinä kuosissa kuin olet. Hoitajat pitävät huolen, että kestät päivän läpi. He ovat koko ajan läsnä ja mitään ei tarvitse peitellä" -Pätkä oastolla kirjoitetuista muistiinpanoistani.

 Minulla oli sänkyni vieressä kaikkien kullannuppujeni kuvat, jotka joka päivä muistuttivat, että minun täytyy vain kestää. Nousta ylös, hitaasti ja varmasti, rämpiä ylös kuin juoksuhiekasta. Myöhemmin, kun musiikki taas palasi tärkeäksi, oli meillä mieheni kanssa yhteinen ilta. Kyllä, yhteinen, vaikka hän oli 30km:n päässä. Makasin sängyssäni puhelin korvalla ja Timppa koneen äärellä kotona. Vuorotellen valitsimme youtubesta biisejä, joita yhdessä kuuntelimme. Tuntui, kun toinen olisi ollut siinä vieressä, aivan lähellä. Sillä hetkellä pystyin näkemään mielessäni mieheni jokaisen kehon osan, päästä varpaisiin. Pystyin kuvittelemaan hänen kauniit kasvonsa, jotka olivat huolesta, surusta ja ikävästä vakavat. Se oli ihana ja raastava hetki.