MATKALLA

                

  "Makaan sohvalla.

  Kuulen kaukaa junan äänen lähestyvän,

  kunnes se on aivan kohdalla kovana ja kolisevana.

  Melkein yhtä nopeasti ääni taas laimenee, kaikkoaa,

 kunnes hiljaisuus palaa.

 Mekin olemme matkalla, kuka lyhyemmällä, kuka pidemmällä.

 Osaisimmepa mekin nauttia joka pysäkistä ottaen sen kokemuksena.

 Jos nukumme pysäkkien välit, ei jää kokemuksia, muistoja.

Toisin kuin junat, me emme voi palata sille asemalle jolta lähdimme.

Meidän matkamme on pelkkä meno, ilman paluuta".
                                                                           kJ

28.12.2016

Tänään kolusin ruokakomeroa/ papereitten säilytystilaa. Tarkoituksenani oli alkaa heittelemään ylimääräisiä kertyneitä asiakirjoja ym. pois kun käsiini osui sininen muovitasku. Istahdin keittiön lattialle ja "sitä selailemaan jäin", kuten biisissäkin mainitaan. Taskusta löytyi vuoden 2016 potilaskertomuksia, omia kirjoitelmiani ym. masennukseeni liittyvää. Ja mikä parasta, salasanat ym. joilla pääsen blogiini käsiksi.
" Hmmm...pitäisiköhän, jaksanko jo, voinko jne" ajatukset alkoivat juoksemaan päässäni.
Ei se pelaa joka pelkää, niinpä koitan nyt jatkaa kirjoittamistani. Pahoittelen vielä blogini ulkomuotoa, minen osaa muokkailla yms. hienoja juttuja mutta opettelen koko ajan.

Paljon on tapahtunut viimeisimmän tekstini jälkeen. Kun aloitin blogiani, en ymmärtänyt kuinka rikki se voi repiä väärään aikaan kirjoitettuna. Kuinka kuvittelin voivani käsitellä tunteitani, kun jokainen päivä oli selviytymistä pilkko pimeässä ilman valon kajoa.
 Oltuani vielä kolmesti osastolla, sain kokea läheisteni valtavan rakkauden, joka oli läsnä koko ajan. Perheeni jäsenet kävivät vuorollaan luonani ja sain tuntea heidän äärimmäisen rakkauden ja välittämisen. Minulle se oli todella tärkeää, tuntea huolenpito silloin kun ei itse kykene pitämään huolta itsestään.  Kaikilla ei todellakaan ole tukiverkkoa, vaan toisinaan ihminen joutuu rämpimään yksin pohjattomalta tuntuvassa suossa. Olen todella pahoillani sellaisten ihmisten puolesta, joilla ei niitä läheisiä ole.  En tiedä, miten olisin selvinnyt yksin näin pitkälle.

Minä kävin pohjalla, niin pohjalla kuin ihminen voi masennuksessa käydä ja selvisin sieltä ihmeen kaupalla. Puolestani on rukoiltu valtavasti ja olen saanut kokea vilpitöntä rakkautta ja huolenpitoa sekä mieheltäni, että perheen jäseniltäni. Olen myös potenut raastavan huonoa omaatuntoa, koska olen laittanut läheisenikin tahtomattani kärsimään. Eihän se ole tarkoitus ollut missään vaiheessa. Jossain kohti vain olin niin sairas, etten enää kyennyt välittämään, en nähnyt kuin pimeää.

Erityisesti kiitän miestäni. 

Hän on joutunut sellaiseen prässiin kanssani, että moni olisi jo lähtenyt. Kuulostaa karulta, mutta näin se vaan on. Hän on myös osannut selittää lapsillemme sairauttani syyllistämättä ketään ( sillä kenenkään vikahan tämä ei ole) ja ollut yhteydessä kaikkiin mahdollisiin auttaviin tahoihin.

 Omaisteni lisäksi sairaalassa kävi vieras, jota en olisi osannut odottaa. Hän tuli Timpan kutsumana ja istui kanssamme toista tuntia. Tämä vieras oli seurakuntamme kirkkoherra <3 Häneltä sain paljon lohtua ilman saarnaa, lämmintä välittämistä.

Hoitohenkilöstö on mielenterveyspuolella mahtavaa. Ainakin minulla on jäänyt vain hyvät kokemukset osastojaksoilta, sekä avopuolelta jossa nyt viikottain käyn. Kun ihminen on aivan rikki, on ensiarvoisen tärkeää että hänellä on osaava henkilökunta ympärillään. Tässä kohtaa ei riitä enää vaikka olisi miten ihanat läheiset. Ammattiapu on ehdoton edellytys paranemiseen. Toki oikea/riittävä lääkitys on myös merkittävässä osassa.

Kaikilla ei myöskään lääkityksen kanssa käy hyvin. Voidaan joutua kokeilemaan useitakin eri lääkkeitä, ennenkuin sopiva löytyy. Mulle sattui sopimaan ekat lääkkeet hyvin, eikä sivuvaikutuksia liiemmin ole tullut. Jotain pientä, kuten päänsärkyä, esiintyi alussa mutta kun malttaa odottaa muutaman viikon niin yleensä oireet tasaantuu. pikkuhiljaa lääkkeen teho kuitenkin heikkeni, joten uuteen lääkkeeseen siirtyminen oli mullakin edessä. Se tehtiin osin osastolla. Sähköhoito mm. syvään masennukseen on tämän päivän kova sana. Se on erittäin käytetty hoitomuoto ja hyväksi havaittu. siitä voin kertoa myöhemmin kokonaan omana juttunaan. 

Otsikko oli " matkalla". Sitä totisesti olen nyt. Uskon vihdoin, että täältä noustaan vielä, hitaasti, mutta varmasti. Pitkä on tämä matka ollut ja niin kovin kuoppainen. Aikaa toipuminen vielä vie, koska pelkkä lähimuistini on tällä hetkellä olematon sähköhoitojen vuoksi( palautuu kyllä ajallaan) ja muutenkin olen vasta matkani alussa, päivä päivältä vahvempana ja valmiina ottamaan loppuelämän vastaan.



    " This year I'm going to stay up
       until midnight on new Year's eve,
       because I want to watch 2016 DIE".