KAHDEN KEIKKA

KAHDEN KEIKKA

                             

"Leikkaisin sut irti kolariautosta

raahaisin ulos palavasta talosta

ja vaikka väkisin

ja vaikka väkisin

mä käynnistäisin 

sun sydämen

Nostaisin kopteriin hyökyaalloista

kokonaiseksi ompelisin paloista

ja vaikka väkisin

ja vaikka väkisin

mä käynnistäisin

sun sydämen"

Kun on rikki poikki hajalla, kaikesta ihan pihalla, ei kykene ajattelemaan kuin itseään. Voimia ei ole, on vain se hetki ja kova pinnistely päivän yli. Jälkikäteen kun miettii sairauttaan ja kykenee ymmärtämään mitä on tapahtunut, miten paljon ulkopuolelta on saanut apua, ymmärtää myös puolisonsa roolin tässä taistelussa. Koska jos on vahva, toimiva parisuhde, taistelua käy myös puoliso. Joka päivä, joka hetki, kunnes valo alka taas kajastamaan pimeyden keskelle. Ei puoliso voi näyttää heikkouttaan, ei halua, koska pelkää että se vain pahentaa masentuneen tilaa. Tai sairastunut itse saattaa alkaa peittelemään todellista oloaan parhaansa mukaan, koska alkaakin suojelemaan puolisoa, että tämä jaksaisi loppuun asti eikä lähtisi pois kesken.

Nyt kun itse olen toipumassa, olemme käyneet mieheni kanssa keskustelua tuosta ajasta. Mieheni on saanut kertoa tuntemuksistaan, ajatuksistaan, peloistaan jne. Kävimme myös masennukseni aikana Mielenterveyden keskusliiton parisuhdekurssilla. Porukkaan kuului sairastuneet ja heidän puolisonsa. Työskentelyä tapahtui yhdessä ja myös sairastuneet ja heidän puolisonsa erikseen. Oli yllättävää, kuinka mielellään Timppa ( mieheni ) osallistui näihin tapaamisiin ja oli täysillä mukana alusta asti. Hän on kuitenkin perus jäyhä suomalaismies, joka seisoo ajatuksen " mä pärjään kyllä, ei tartte auttaa" takana 😀. 

Mietitäänpä, millainen rooli on sillä, joka seuraa rakkaansa taistelua päivästä toiseen. Kuinka vaikea on pysyä kannustavana, repiä toista ylös pohjattomalta tuntuvasta kuopasta, kun itsekkin on aivan ihmeissään, väsynyt ja lähes toivotonkin. Kun joutuu pelkäämään menettävänsä toisen jos tämä lakkaakin taistelemasta. Kun ei meinaa uskaltaa jättää toista silmistään peläten että jotain peruuttamatonta tapahtuu. Mieheni kertoi, kuinka varsinkin sairastumiseni alkuaikoina hän kävi läpi kaikki tunneskaalat. Kysymys "miksi" pyöri päässä kaiken kaatuessa  hänen niskaansa. Oli pakko hoitaa kaikki yksin, perheen normi arki ja työ samalla huolen puristaessa sydäntä pieneksi mytyksi. Timpan sanojen mukaan yksi merkittävä asia on ymmärtää, että masennus on sairaus. Ei pelkkä tunnetila, vaan hoitoa vaativa pitkä prosessi. Miten hän jaksoi potkia mua eteenpäin, mistä hän sai voimansa? Kuulostakoon kuinka imelältä tahansa, pohjaton rakkaus ja lupaus pysyä toisen rinnalla myös vaikeina aikoina olivat ratkaisevia asioita, joista ammentaa voimansa. Ei ole ollenkaan ihme, jos puolisolla on "hiukan" takki tyhjä nyt, kun hän pikkuhiljaa uskaltaa alkaa luottamaan, että mä pärjään. Hän oli se, joka ojensi mulle rappusten alapäässä käden ja sai mut uskomaan, että yhdessä me kiivetään ne ylös <3

Mulla itelläni tapahtui paranemisen myötä paljon omassa ajatusmaailmassani. Ajatus itsenäisestä minästä, että mä olen mä itse, en kenenkään jatke, alkoi velloa päässä. Näin se pitäisikin olla, mutta luulen että mulla osasyynä ajatuksien heräämiseen oli siinä, että mulle on vierasta olla täysin toisen "huollettavana", että en kykene oikeesti toimimaan itsenäisesti. Kun sitten tilanne muuttuu, tulee käytyä kaikenlaista läpi päässään. Tänä päivänä mulle on aikaisempaa tärkeämpää saada olla itsenäinen minä, kiitos sairauden joka todella tekee ihmisestä sillä hetkellä riippuvaisen muiden avusta pärjätäkseen edes jotenkin.

Silti, en lakkaa olemasta kiitollinen miehelleni, että hän auttoi minua niin paljon, silloin kun eniten apua tarvitsin. Hän on ihan todella joutunut kovaan prässiin sairauteni aikana ja myös hän on muuttanut ajatusmaailmaansa paljon. Asiat saavat niin eri merkityksen, kun kulkee tällaisten juttujen läpi. Mikään ei ole itsestään selvää eikä koskaan tiedä mitä elämässä tapahtuu. Hän on mm. muuttunut paljon herkemmäksi, pehmeämmäksi ja joustavammaksi. Vielä kun saisin Timpalta turhan etukäteen stressaamisen pois niin täähän alkais olee aika bueno 😊

ARVOSTAKAA KUMPPANIANNE JA LÄHEISIÄNNE jos heitä on, elämässä tulee hetkiä jolloin he ovat kaikki kaikessa. 😘

Töihin on päästävä

         

 

Se oli syksyä,kun mielessä alkoi kyteä ajatus ja sydämessä kaipaus, että töihin on päästävä. Sitä mukaan kun paraneminen eteni, vahvistui tunne siitä, että olisin valmis töihin. Kuulostakoon kuinka kliseeltä hyvänsä, minulle työni on kutsumus. Olen tehnyt sitä aina sydämestä ja työni on ollut minulle todella tärkeää ja voimaannuttavaakin. Kun sairastuin, kyse ei missään vaiheessa ollut työuupumuksesta. Päinvastoin, yritin käydä vielä viimeisillä voimillani töissä, en olisi halunnut luopua siitä.

Kun ihminen on pitkällä sairaslomalla (minä lähemmäs 2v ), niin työhönpaluuta helpotetaan usein työkokeilulla. Käytännössä se on esim.3kk jona aikana työtunteja lisätään asteittain. Näin siis, oli kyseessä fyysinen tai psyykkinen sairaus. Sillä varmistetaan työntekijän työkykyä ja estetään myös uutta sairaslomaa kyseisen sairasloman vuoksi. Työkokeilun ajan työntekijä on "ylimääräisenä" työntekijänä, jolloin hänellä on ohjaaja. Tavallaan ajatus ärsyttääkin, koska tuntuu kuin en olisi tarpeeksi pätevä työhöni yksin. Ikäänkuin ammattitaitoni olisi hävinnyt sairauden myötä, ettei minuun luoteta jne. Järjellä asian kuitenkin ymmärtää. Vierellä täytyy olla joku, joka ikäänkuin varmistaa työkykysi. 

Noniin, pyöriteltyäni asiaa sopivan ajan päässäni, otin asian esille psykan hoitajan tapaamisessa. Minullahan virallisesti loppuisi sairasloma vasta toukokuun lopussa, joten halusin kuulla myös hoitavan tahon mielipiteen. Luulisi, että itse on itsensä paras tuntija, mutta tälläisen sairauden myötä haluaa pelata varman päälle. Psykan hoitaja tuki minua heti päätöksessäni eikä nähnyt estettä aikaistetulle työhönpaluulleni. Varmuuden vuoksi kävin vielä psykiatrilta hakemassa siunauksen ja aloin innoissani soittelemaan työnantajalle. Olin niin varma, että pääsisin töihin hyvin pian, viikkojen sisään. Mutta tästä se rumpa vasta alkoi. Voin suoraan sanoa, että mieli teki heittää hanskat tiskiin moneen kertaan. Ainoastaan kova kaipuu töihin sai minut jatkamaan sitkeästi.

Psykan puolen lisäksi täytyy tavata työterveyshoitaja, työterveyslääkäri ja vielä lisäksi kolmikanta keskustelussa kummatkin edellä mainitut sekä esimies. Lisäksi useita puheluita työnantajan ja työpaikkakoordinaattorin kanssa. Vakuuttelut moneen kertaan omasta työkvystä ja selittelyt miksi haluaa aikaistaa työhönpaluuta. Tämä kaikki tapahtui hitaasti, noin tapaaminen/viikko, jos sitäkään. Mulla on vielä sikäli mielenkiintoinen tilanne, että ollessani saikulla, silloinen työpaikkani lopetettiin ja työnantaja vaihtui. Minulla ei siis ole valmiina työpaikkaa, johon minut sijoitetaan, vaan sellainen pitää erikseen etsiä. Minulla on vakituinen työsuhde, muttei työpistettä. Ja vielä vähän niinkuin kirsikkana kakun päällä, sain vasta tietää, että oltuaan yhtäjaksoisesti vuoden sairaslomalla, työntekijä voidaan irtisanoa ilman kummempia perusteita. Ehkä tää on muilla tiedossa, mutta mä naivisti luulin, ettei saikun aikana voi irtisanoa, olkoon se kuinka pitkä hyvänsä. Tietenkin täytyy vielä huolehtia oikeat hakemukset ja liitteet KEVAlle, joita tarvitaan työkokeilun vuoksi. Kyllä täytyy sanoa, että välillä ei ole enää tiennyt kuka onkaan puhelimen toisessa päässä ja mitä asiaa kukakin hoitaa 😋 Kolmikantaneuvottelu sinällään on aika kuumottava tilanne. Vähintään kolme ihmistä tuijottaa pöydän toisella puolella analysoiden ( siltä se tuntuu) jokaista sanaani ja ehkä mahdollisesti etsii jotain kompastuskiveä, joka todistaisi minun olevan kykenemätön työhöni. Niinkuin aikaisemmin kirjoitin : jos en olisi niin varma omasta voinnistani ja kyvystäni tehdä jo töitä, olisin luovuttanut ja odottanut kunnes sairaslomani oikeasti loppuu.

Koin tarpeelliseksi kirjoittaa aiheesta kertoakseni että maltti on jälleen valttia, tässäkin asiassa. Päivitin aikaa sitten facessa intopiukeena kuinka aloitan kohta työt jne. Helposti sitä kuvittelee, että kyllähän sitä nyt töihin pääsee, ei siinä voi ongelmaa olla. Juu no ei ihan mennyt niin. On niin monta asiaa mitä pitää huomioida ja läpikäydä. Nyt ollaan sentään jo siinä pisteessä, että enää puuttuu se työpiste johon minut sijoitetaan. Ei auta kuin odottaa, hiljaa hyvä tulee 😘 Ehkä mä jo pian pääsen :)

Käden ojennus

       

           

lisää kuvateksti

                                  " Tämä hetki on kuin käden ojennus,
                                    siihen tarttuessa iskee huojennus:
                                    minä selviän tästä sittenkin,
                                    voin elää rauhassa vihdoinkin."


Kolmas kerta toden sanoo, väittävät. Minun kohdalla tämä on kolmas kerta, kun aloitan kirjoittamaan tätä blogia. Kertooko se siitä ettei aika ole ollut oikea vai mistä lie. Ja edelleen tulee olemaan ongelmia muokkauksen, tekstinkäsittelyn yms. kanssa, mutta ehkä se siitä pikkuhiljaa...:)
Tänä päivänä minä voin hyvin! Se kuulostaa jopa omiin korviin uskomattomalta ja niin upealta! Kaksi vuotta taisteltuani tuota masennuksen mustaa peikkoa vastaan, tuntuu että vihdoin olen niskan päällä. Tie ei ole ollut helppo, montaa kertaa olen meinannut jäädä maahan makaamaan kaaduttuani valtavan taakan alla. Usko tulevaan on ollut hukassa, varsinkin kun valopilkkua ei toisinaan ole näkynyt missään. Jotenkin kuitenkin löysin tieni takaisin. 
Miten erilaisin silmin sitä katsookaan maailmaa. En muistanut, kuinka kauniita ovatkaan ryhdikkäänä seisovat mustavalkoiset koivun rungot. Miten kaunis on musta taivas, jossa tähdet tuikkivat kirkkaina luoden suorastaan mystisen tunnnelman. Entä utuinen, sammaleen tuoksuinen metsä, jossa kymmenet eri sienet ja muu upea kasvusto tekee samoilun pieneksi seikkailuksi. Kauneutta on kaikkialla. Entäpä pienet lapsenlapseni, joiden kanssa jaksan taas temuta ja joita ikävöin kovin kun eivät ole luonani. Hetki sitten ei ollut voimia hoitaa heitä, ei riittänyt energia koska sen kaiken tarvitsi itselleen jaksakseen rämpiä päivän läpi. Tällähetkellä näen taas ne kymmenet kiitoksen arvoiset jutut ja olenkin äärettömän kiitollinen paljosta. 
Kyllä elämä edelleen heittää aika raffiakin tavaraa eteen. Kuin testatakseen, selviänkö. Ei elämä mitään ruusuillatanssimista ole, tuskin kenelläkään. Mutta nyt kestän jälleen paremmin ja olen päivä päivältä vahvempi. Vaikka elämä tasaiseti pamauttelee päin pläsiä, tiedän että luvassa on myös jotain hyvää. Se ei ehkä tule heti tai kauhean suuressa mittakaavassa, mutta tulee kuitenkin. Toisaalta sitä osaa nyt arvostaa entistä pienempiä asioita koittaen nauttia murusistakin. Pyrin siihen, että näen jotain kaunista jokaisessa päivässä, jonka saan elää ilman masennusta. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, siksi olisi niin tärkeä pysähtyä hetkeen.
Kun mieli on aivan maassa, Olisi tärkeää yrittää vaikka väkisin käynnistää sydän hyville asioille. Ne auttaa jaksamaan, kun kaikki tuntuu olevan pelkkää sontaa. 
Mun tarkoitus ei oo Jeesustella. En mä todellakaan ole muuttunu miksikään aina hymyileväksi, rauhaa julistavaksi kaiken hyväksyväksi ihme naiseksi. Päinvastoin, mä oon teräväkielinen ja toisinaan itsekäs ihminen, joka haluaa olla oma itsenäinen itsensä ja tiedostaa että kaikkia ei tarvitse miellyttää. Nämä asiat olen oppinut nyt ja tiedän että minulla on niihin oikeus <3 Toivon sydämestäni voimia niille, jotka vielä ovat masennuksen keskellä pimeässä josta ei tunnu olevan ylöspääsyä. Uskokaa siihen, että jossain se valonkajo näkyy ja opastaa teidät lopulta takaisin <3