 |
| lisää kuvateksti |
" Tämä hetki on kuin käden ojennus,
siihen tarttuessa iskee huojennus:
minä selviän tästä sittenkin,
voin elää rauhassa vihdoinkin."
Kolmas kerta toden sanoo, väittävät. Minun kohdalla tämä on kolmas kerta, kun aloitan kirjoittamaan tätä blogia. Kertooko se siitä ettei aika ole ollut oikea vai mistä lie. Ja edelleen tulee olemaan ongelmia muokkauksen, tekstinkäsittelyn yms. kanssa, mutta ehkä se siitä pikkuhiljaa...:)
Tänä päivänä minä voin hyvin! Se kuulostaa jopa omiin korviin uskomattomalta ja niin upealta! Kaksi vuotta taisteltuani tuota masennuksen mustaa peikkoa vastaan, tuntuu että vihdoin olen niskan päällä. Tie ei ole ollut helppo, montaa kertaa olen meinannut jäädä maahan makaamaan kaaduttuani valtavan taakan alla. Usko tulevaan on ollut hukassa, varsinkin kun valopilkkua ei toisinaan ole näkynyt missään. Jotenkin kuitenkin löysin tieni takaisin.
Miten erilaisin silmin sitä katsookaan maailmaa. En muistanut, kuinka kauniita ovatkaan ryhdikkäänä seisovat mustavalkoiset koivun rungot. Miten kaunis on musta taivas, jossa tähdet tuikkivat kirkkaina luoden suorastaan mystisen tunnnelman. Entä utuinen, sammaleen tuoksuinen metsä, jossa kymmenet eri sienet ja muu upea kasvusto tekee samoilun pieneksi seikkailuksi. Kauneutta on kaikkialla. Entäpä pienet lapsenlapseni, joiden kanssa jaksan taas temuta ja joita ikävöin kovin kun eivät ole luonani. Hetki sitten ei ollut voimia hoitaa heitä, ei riittänyt energia koska sen kaiken tarvitsi itselleen jaksakseen rämpiä päivän läpi. Tällähetkellä näen taas ne kymmenet kiitoksen arvoiset jutut ja olenkin äärettömän kiitollinen paljosta.
Kyllä elämä edelleen heittää aika raffiakin tavaraa eteen. Kuin testatakseen, selviänkö. Ei elämä mitään ruusuillatanssimista ole, tuskin kenelläkään. Mutta nyt kestän jälleen paremmin ja olen päivä päivältä vahvempi. Vaikka elämä tasaiseti pamauttelee päin pläsiä, tiedän että luvassa on myös jotain hyvää. Se ei ehkä tule heti tai kauhean suuressa mittakaavassa, mutta tulee kuitenkin. Toisaalta sitä osaa nyt arvostaa entistä pienempiä asioita koittaen nauttia murusistakin. Pyrin siihen, että näen jotain kaunista jokaisessa päivässä, jonka saan elää ilman masennusta. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, siksi olisi niin tärkeä pysähtyä hetkeen.
Kun mieli on aivan maassa, Olisi tärkeää yrittää vaikka väkisin käynnistää sydän hyville asioille. Ne auttaa jaksamaan, kun kaikki tuntuu olevan pelkkää sontaa.
Mun tarkoitus ei oo Jeesustella. En mä todellakaan ole muuttunu miksikään aina hymyileväksi, rauhaa julistavaksi kaiken hyväksyväksi ihme naiseksi. Päinvastoin, mä oon teräväkielinen ja toisinaan itsekäs ihminen, joka haluaa olla oma itsenäinen itsensä ja tiedostaa että kaikkia ei tarvitse miellyttää. Nämä asiat olen oppinut nyt ja tiedän että minulla on niihin oikeus <3 Toivon sydämestäni voimia niille, jotka vielä ovat masennuksen keskellä pimeässä josta ei tunnu olevan ylöspääsyä. Uskokaa siihen, että jossain se valonkajo näkyy ja opastaa teidät lopulta takaisin <3
siihen tarttuessa iskee huojennus:
minä selviän tästä sittenkin,
voin elää rauhassa vihdoinkin."
Kolmas kerta toden sanoo, väittävät. Minun kohdalla tämä on kolmas kerta, kun aloitan kirjoittamaan tätä blogia. Kertooko se siitä ettei aika ole ollut oikea vai mistä lie. Ja edelleen tulee olemaan ongelmia muokkauksen, tekstinkäsittelyn yms. kanssa, mutta ehkä se siitä pikkuhiljaa...:)
Tänä päivänä minä voin hyvin! Se kuulostaa jopa omiin korviin uskomattomalta ja niin upealta! Kaksi vuotta taisteltuani tuota masennuksen mustaa peikkoa vastaan, tuntuu että vihdoin olen niskan päällä. Tie ei ole ollut helppo, montaa kertaa olen meinannut jäädä maahan makaamaan kaaduttuani valtavan taakan alla. Usko tulevaan on ollut hukassa, varsinkin kun valopilkkua ei toisinaan ole näkynyt missään. Jotenkin kuitenkin löysin tieni takaisin.
Miten erilaisin silmin sitä katsookaan maailmaa. En muistanut, kuinka kauniita ovatkaan ryhdikkäänä seisovat mustavalkoiset koivun rungot. Miten kaunis on musta taivas, jossa tähdet tuikkivat kirkkaina luoden suorastaan mystisen tunnnelman. Entä utuinen, sammaleen tuoksuinen metsä, jossa kymmenet eri sienet ja muu upea kasvusto tekee samoilun pieneksi seikkailuksi. Kauneutta on kaikkialla. Entäpä pienet lapsenlapseni, joiden kanssa jaksan taas temuta ja joita ikävöin kovin kun eivät ole luonani. Hetki sitten ei ollut voimia hoitaa heitä, ei riittänyt energia koska sen kaiken tarvitsi itselleen jaksakseen rämpiä päivän läpi. Tällähetkellä näen taas ne kymmenet kiitoksen arvoiset jutut ja olenkin äärettömän kiitollinen paljosta.
Kyllä elämä edelleen heittää aika raffiakin tavaraa eteen. Kuin testatakseen, selviänkö. Ei elämä mitään ruusuillatanssimista ole, tuskin kenelläkään. Mutta nyt kestän jälleen paremmin ja olen päivä päivältä vahvempi. Vaikka elämä tasaiseti pamauttelee päin pläsiä, tiedän että luvassa on myös jotain hyvää. Se ei ehkä tule heti tai kauhean suuressa mittakaavassa, mutta tulee kuitenkin. Toisaalta sitä osaa nyt arvostaa entistä pienempiä asioita koittaen nauttia murusistakin. Pyrin siihen, että näen jotain kaunista jokaisessa päivässä, jonka saan elää ilman masennusta. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, siksi olisi niin tärkeä pysähtyä hetkeen.
Kun mieli on aivan maassa, Olisi tärkeää yrittää vaikka väkisin käynnistää sydän hyville asioille. Ne auttaa jaksamaan, kun kaikki tuntuu olevan pelkkää sontaa.
Mun tarkoitus ei oo Jeesustella. En mä todellakaan ole muuttunu miksikään aina hymyileväksi, rauhaa julistavaksi kaiken hyväksyväksi ihme naiseksi. Päinvastoin, mä oon teräväkielinen ja toisinaan itsekäs ihminen, joka haluaa olla oma itsenäinen itsensä ja tiedostaa että kaikkia ei tarvitse miellyttää. Nämä asiat olen oppinut nyt ja tiedän että minulla on niihin oikeus <3 Toivon sydämestäni voimia niille, jotka vielä ovat masennuksen keskellä pimeässä josta ei tunnu olevan ylöspääsyä. Uskokaa siihen, että jossain se valonkajo näkyy ja opastaa teidät lopulta takaisin <3
