KAHDEN KEIKKA

KAHDEN KEIKKA

                             

"Leikkaisin sut irti kolariautosta

raahaisin ulos palavasta talosta

ja vaikka väkisin

ja vaikka väkisin

mä käynnistäisin 

sun sydämen

Nostaisin kopteriin hyökyaalloista

kokonaiseksi ompelisin paloista

ja vaikka väkisin

ja vaikka väkisin

mä käynnistäisin

sun sydämen"

Kun on rikki poikki hajalla, kaikesta ihan pihalla, ei kykene ajattelemaan kuin itseään. Voimia ei ole, on vain se hetki ja kova pinnistely päivän yli. Jälkikäteen kun miettii sairauttaan ja kykenee ymmärtämään mitä on tapahtunut, miten paljon ulkopuolelta on saanut apua, ymmärtää myös puolisonsa roolin tässä taistelussa. Koska jos on vahva, toimiva parisuhde, taistelua käy myös puoliso. Joka päivä, joka hetki, kunnes valo alka taas kajastamaan pimeyden keskelle. Ei puoliso voi näyttää heikkouttaan, ei halua, koska pelkää että se vain pahentaa masentuneen tilaa. Tai sairastunut itse saattaa alkaa peittelemään todellista oloaan parhaansa mukaan, koska alkaakin suojelemaan puolisoa, että tämä jaksaisi loppuun asti eikä lähtisi pois kesken.

Nyt kun itse olen toipumassa, olemme käyneet mieheni kanssa keskustelua tuosta ajasta. Mieheni on saanut kertoa tuntemuksistaan, ajatuksistaan, peloistaan jne. Kävimme myös masennukseni aikana Mielenterveyden keskusliiton parisuhdekurssilla. Porukkaan kuului sairastuneet ja heidän puolisonsa. Työskentelyä tapahtui yhdessä ja myös sairastuneet ja heidän puolisonsa erikseen. Oli yllättävää, kuinka mielellään Timppa ( mieheni ) osallistui näihin tapaamisiin ja oli täysillä mukana alusta asti. Hän on kuitenkin perus jäyhä suomalaismies, joka seisoo ajatuksen " mä pärjään kyllä, ei tartte auttaa" takana 😀. 

Mietitäänpä, millainen rooli on sillä, joka seuraa rakkaansa taistelua päivästä toiseen. Kuinka vaikea on pysyä kannustavana, repiä toista ylös pohjattomalta tuntuvasta kuopasta, kun itsekkin on aivan ihmeissään, väsynyt ja lähes toivotonkin. Kun joutuu pelkäämään menettävänsä toisen jos tämä lakkaakin taistelemasta. Kun ei meinaa uskaltaa jättää toista silmistään peläten että jotain peruuttamatonta tapahtuu. Mieheni kertoi, kuinka varsinkin sairastumiseni alkuaikoina hän kävi läpi kaikki tunneskaalat. Kysymys "miksi" pyöri päässä kaiken kaatuessa  hänen niskaansa. Oli pakko hoitaa kaikki yksin, perheen normi arki ja työ samalla huolen puristaessa sydäntä pieneksi mytyksi. Timpan sanojen mukaan yksi merkittävä asia on ymmärtää, että masennus on sairaus. Ei pelkkä tunnetila, vaan hoitoa vaativa pitkä prosessi. Miten hän jaksoi potkia mua eteenpäin, mistä hän sai voimansa? Kuulostakoon kuinka imelältä tahansa, pohjaton rakkaus ja lupaus pysyä toisen rinnalla myös vaikeina aikoina olivat ratkaisevia asioita, joista ammentaa voimansa. Ei ole ollenkaan ihme, jos puolisolla on "hiukan" takki tyhjä nyt, kun hän pikkuhiljaa uskaltaa alkaa luottamaan, että mä pärjään. Hän oli se, joka ojensi mulle rappusten alapäässä käden ja sai mut uskomaan, että yhdessä me kiivetään ne ylös <3

Mulla itelläni tapahtui paranemisen myötä paljon omassa ajatusmaailmassani. Ajatus itsenäisestä minästä, että mä olen mä itse, en kenenkään jatke, alkoi velloa päässä. Näin se pitäisikin olla, mutta luulen että mulla osasyynä ajatuksien heräämiseen oli siinä, että mulle on vierasta olla täysin toisen "huollettavana", että en kykene oikeesti toimimaan itsenäisesti. Kun sitten tilanne muuttuu, tulee käytyä kaikenlaista läpi päässään. Tänä päivänä mulle on aikaisempaa tärkeämpää saada olla itsenäinen minä, kiitos sairauden joka todella tekee ihmisestä sillä hetkellä riippuvaisen muiden avusta pärjätäkseen edes jotenkin.

Silti, en lakkaa olemasta kiitollinen miehelleni, että hän auttoi minua niin paljon, silloin kun eniten apua tarvitsin. Hän on ihan todella joutunut kovaan prässiin sairauteni aikana ja myös hän on muuttanut ajatusmaailmaansa paljon. Asiat saavat niin eri merkityksen, kun kulkee tällaisten juttujen läpi. Mikään ei ole itsestään selvää eikä koskaan tiedä mitä elämässä tapahtuu. Hän on mm. muuttunut paljon herkemmäksi, pehmeämmäksi ja joustavammaksi. Vielä kun saisin Timpalta turhan etukäteen stressaamisen pois niin täähän alkais olee aika bueno 😊

ARVOSTAKAA KUMPPANIANNE JA LÄHEISIÄNNE jos heitä on, elämässä tulee hetkiä jolloin he ovat kaikki kaikessa. 😘

Töihin on päästävä

         

 

Se oli syksyä,kun mielessä alkoi kyteä ajatus ja sydämessä kaipaus, että töihin on päästävä. Sitä mukaan kun paraneminen eteni, vahvistui tunne siitä, että olisin valmis töihin. Kuulostakoon kuinka kliseeltä hyvänsä, minulle työni on kutsumus. Olen tehnyt sitä aina sydämestä ja työni on ollut minulle todella tärkeää ja voimaannuttavaakin. Kun sairastuin, kyse ei missään vaiheessa ollut työuupumuksesta. Päinvastoin, yritin käydä vielä viimeisillä voimillani töissä, en olisi halunnut luopua siitä.

Kun ihminen on pitkällä sairaslomalla (minä lähemmäs 2v ), niin työhönpaluuta helpotetaan usein työkokeilulla. Käytännössä se on esim.3kk jona aikana työtunteja lisätään asteittain. Näin siis, oli kyseessä fyysinen tai psyykkinen sairaus. Sillä varmistetaan työntekijän työkykyä ja estetään myös uutta sairaslomaa kyseisen sairasloman vuoksi. Työkokeilun ajan työntekijä on "ylimääräisenä" työntekijänä, jolloin hänellä on ohjaaja. Tavallaan ajatus ärsyttääkin, koska tuntuu kuin en olisi tarpeeksi pätevä työhöni yksin. Ikäänkuin ammattitaitoni olisi hävinnyt sairauden myötä, ettei minuun luoteta jne. Järjellä asian kuitenkin ymmärtää. Vierellä täytyy olla joku, joka ikäänkuin varmistaa työkykysi. 

Noniin, pyöriteltyäni asiaa sopivan ajan päässäni, otin asian esille psykan hoitajan tapaamisessa. Minullahan virallisesti loppuisi sairasloma vasta toukokuun lopussa, joten halusin kuulla myös hoitavan tahon mielipiteen. Luulisi, että itse on itsensä paras tuntija, mutta tälläisen sairauden myötä haluaa pelata varman päälle. Psykan hoitaja tuki minua heti päätöksessäni eikä nähnyt estettä aikaistetulle työhönpaluulleni. Varmuuden vuoksi kävin vielä psykiatrilta hakemassa siunauksen ja aloin innoissani soittelemaan työnantajalle. Olin niin varma, että pääsisin töihin hyvin pian, viikkojen sisään. Mutta tästä se rumpa vasta alkoi. Voin suoraan sanoa, että mieli teki heittää hanskat tiskiin moneen kertaan. Ainoastaan kova kaipuu töihin sai minut jatkamaan sitkeästi.

Psykan puolen lisäksi täytyy tavata työterveyshoitaja, työterveyslääkäri ja vielä lisäksi kolmikanta keskustelussa kummatkin edellä mainitut sekä esimies. Lisäksi useita puheluita työnantajan ja työpaikkakoordinaattorin kanssa. Vakuuttelut moneen kertaan omasta työkvystä ja selittelyt miksi haluaa aikaistaa työhönpaluuta. Tämä kaikki tapahtui hitaasti, noin tapaaminen/viikko, jos sitäkään. Mulla on vielä sikäli mielenkiintoinen tilanne, että ollessani saikulla, silloinen työpaikkani lopetettiin ja työnantaja vaihtui. Minulla ei siis ole valmiina työpaikkaa, johon minut sijoitetaan, vaan sellainen pitää erikseen etsiä. Minulla on vakituinen työsuhde, muttei työpistettä. Ja vielä vähän niinkuin kirsikkana kakun päällä, sain vasta tietää, että oltuaan yhtäjaksoisesti vuoden sairaslomalla, työntekijä voidaan irtisanoa ilman kummempia perusteita. Ehkä tää on muilla tiedossa, mutta mä naivisti luulin, ettei saikun aikana voi irtisanoa, olkoon se kuinka pitkä hyvänsä. Tietenkin täytyy vielä huolehtia oikeat hakemukset ja liitteet KEVAlle, joita tarvitaan työkokeilun vuoksi. Kyllä täytyy sanoa, että välillä ei ole enää tiennyt kuka onkaan puhelimen toisessa päässä ja mitä asiaa kukakin hoitaa 😋 Kolmikantaneuvottelu sinällään on aika kuumottava tilanne. Vähintään kolme ihmistä tuijottaa pöydän toisella puolella analysoiden ( siltä se tuntuu) jokaista sanaani ja ehkä mahdollisesti etsii jotain kompastuskiveä, joka todistaisi minun olevan kykenemätön työhöni. Niinkuin aikaisemmin kirjoitin : jos en olisi niin varma omasta voinnistani ja kyvystäni tehdä jo töitä, olisin luovuttanut ja odottanut kunnes sairaslomani oikeasti loppuu.

Koin tarpeelliseksi kirjoittaa aiheesta kertoakseni että maltti on jälleen valttia, tässäkin asiassa. Päivitin aikaa sitten facessa intopiukeena kuinka aloitan kohta työt jne. Helposti sitä kuvittelee, että kyllähän sitä nyt töihin pääsee, ei siinä voi ongelmaa olla. Juu no ei ihan mennyt niin. On niin monta asiaa mitä pitää huomioida ja läpikäydä. Nyt ollaan sentään jo siinä pisteessä, että enää puuttuu se työpiste johon minut sijoitetaan. Ei auta kuin odottaa, hiljaa hyvä tulee 😘 Ehkä mä jo pian pääsen :)

Käden ojennus

       

           

lisää kuvateksti

                                  " Tämä hetki on kuin käden ojennus,
                                    siihen tarttuessa iskee huojennus:
                                    minä selviän tästä sittenkin,
                                    voin elää rauhassa vihdoinkin."


Kolmas kerta toden sanoo, väittävät. Minun kohdalla tämä on kolmas kerta, kun aloitan kirjoittamaan tätä blogia. Kertooko se siitä ettei aika ole ollut oikea vai mistä lie. Ja edelleen tulee olemaan ongelmia muokkauksen, tekstinkäsittelyn yms. kanssa, mutta ehkä se siitä pikkuhiljaa...:)
Tänä päivänä minä voin hyvin! Se kuulostaa jopa omiin korviin uskomattomalta ja niin upealta! Kaksi vuotta taisteltuani tuota masennuksen mustaa peikkoa vastaan, tuntuu että vihdoin olen niskan päällä. Tie ei ole ollut helppo, montaa kertaa olen meinannut jäädä maahan makaamaan kaaduttuani valtavan taakan alla. Usko tulevaan on ollut hukassa, varsinkin kun valopilkkua ei toisinaan ole näkynyt missään. Jotenkin kuitenkin löysin tieni takaisin. 
Miten erilaisin silmin sitä katsookaan maailmaa. En muistanut, kuinka kauniita ovatkaan ryhdikkäänä seisovat mustavalkoiset koivun rungot. Miten kaunis on musta taivas, jossa tähdet tuikkivat kirkkaina luoden suorastaan mystisen tunnnelman. Entä utuinen, sammaleen tuoksuinen metsä, jossa kymmenet eri sienet ja muu upea kasvusto tekee samoilun pieneksi seikkailuksi. Kauneutta on kaikkialla. Entäpä pienet lapsenlapseni, joiden kanssa jaksan taas temuta ja joita ikävöin kovin kun eivät ole luonani. Hetki sitten ei ollut voimia hoitaa heitä, ei riittänyt energia koska sen kaiken tarvitsi itselleen jaksakseen rämpiä päivän läpi. Tällähetkellä näen taas ne kymmenet kiitoksen arvoiset jutut ja olenkin äärettömän kiitollinen paljosta. 
Kyllä elämä edelleen heittää aika raffiakin tavaraa eteen. Kuin testatakseen, selviänkö. Ei elämä mitään ruusuillatanssimista ole, tuskin kenelläkään. Mutta nyt kestän jälleen paremmin ja olen päivä päivältä vahvempi. Vaikka elämä tasaiseti pamauttelee päin pläsiä, tiedän että luvassa on myös jotain hyvää. Se ei ehkä tule heti tai kauhean suuressa mittakaavassa, mutta tulee kuitenkin. Toisaalta sitä osaa nyt arvostaa entistä pienempiä asioita koittaen nauttia murusistakin. Pyrin siihen, että näen jotain kaunista jokaisessa päivässä, jonka saan elää ilman masennusta. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, siksi olisi niin tärkeä pysähtyä hetkeen.
Kun mieli on aivan maassa, Olisi tärkeää yrittää vaikka väkisin käynnistää sydän hyville asioille. Ne auttaa jaksamaan, kun kaikki tuntuu olevan pelkkää sontaa. 
Mun tarkoitus ei oo Jeesustella. En mä todellakaan ole muuttunu miksikään aina hymyileväksi, rauhaa julistavaksi kaiken hyväksyväksi ihme naiseksi. Päinvastoin, mä oon teräväkielinen ja toisinaan itsekäs ihminen, joka haluaa olla oma itsenäinen itsensä ja tiedostaa että kaikkia ei tarvitse miellyttää. Nämä asiat olen oppinut nyt ja tiedän että minulla on niihin oikeus <3 Toivon sydämestäni voimia niille, jotka vielä ovat masennuksen keskellä pimeässä josta ei tunnu olevan ylöspääsyä. Uskokaa siihen, että jossain se valonkajo näkyy ja opastaa teidät lopulta takaisin <3

             

                                

SÄHKÖÄ JA MUUTA HOITOA
Ai hyvänen aika tekstinkäsittely/ kaikenlainen muokkaus on niin vaikeaa. Siis noin niinku yleisesti. Mä oon unohtanu KAIKEN tarvittavan siitä lajista. Minen osaa!!!! Voin kertoo että se "hiukan" hidastaa tätä ulosantia. Päässä pyörii tuhat asiaa, ajatusta ja ihmetyksen aihetta, mutta tämä idiootti kone ei tottele mua. Ja kyllä, se on nimenomaan koneen vika. Sitäpaitsi joku on piilottanu mun lukulasit...ei auta, jatkan kuitenkin :)

                             " Mielen maisema,

                               miten voikaan olla niin monimuotoinen,

                               jokaisen silmin kovin erilainen.

                              Sitä voi muokata mielensä mukaan,

                              niin ettei sitä ymmärrä kukaan.

                              Onko tarkoitus kuitenkaan sellainen,

                             että se on muille niin kovin salainen.

                              Jospa sittenkin avaisit sen muille,

                             löytyisi saattaja näille poluille.

                             Sillä ainahan välillä on pimeää,

                             mutta lopulta aurinko lämmittää.

                            Sen valo tuo kaiken esille

                            ja ohjaaa sinut turvallisille vesille.

                            Luota siihen, että karuinkin maisema,

                            voi olla lopulta, kaunis puutarha"

                                                                      KJ

Perhonen...mun mielestä tosi kaunis, jopa häkellyttävä hyönteinen. Tiedän, että on  myös ihmisiä jotka eivät voi sietää koko öttiäistä, mutta mulle se on jotenkin symboolinen ja niinkuin totesin, kaunis. Entäpä sen kehitysvaiheet? Ensin kotelo, sitten toukkana ( järjettömän ällöttävänä sellaisena) muutaman viikon, Wikipedian mukaan jopa muutaman vuoden! Ja lopulta upea perhonen. ( Tiedän kyllä ettei wikipediaa kande lukee)

Kehitysvaihetta voisi verrata mielestäni ihmisen elinkaareen...vauva ajasta vaariin/ mummoon.

On siinä kuitenkin vissi ero: kun perhonen on kehittynyt tähän kolmanteen vaiheeseen, kehitys loppuu siihen.

Ihminen: se voi muokata itseään aivan kuolinvuoteelleen saakka, ottaa kokemuksistaan oppia ja kehittyä niiden myötä yhä paremmaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jona haluaisi olla. Ja ihminen valitsee ihan itse, muokkaako hän itseään koko elämän, vai tyytyykö jo saavutettuun "kuoreen" ja jämähtää siihen. Voi jopa tokaista: " en voi tälle mitään, tää on mun luonne".

Nyt kun tässä kattelen tätä tekstiä, voin oikein kuvitella että joku mahdollisesti pitää mua aivan totaalisen seonneena, kun vertaan perhosia ja ihmisiä keskenään :D suorastaan melkein naurattaa. No ei voi mitään, joskus mun ajatukset on vaan niin kummallisii ja ei, en oo vetäny ylimääräsii lääkkeitä ja olen muistanut ottaa ne mitä pitää :P

Kun on mieli mennyt rikki, korjaustarpeita täytyy olla monenlaisia. Tai ainakin luulen näin, uskallan siis yleistää sen verran. Uskon/ omalla kohdallani tiedän, että täytyy käyttää paljon muitakin keinoja kuin pillerit. Henkilökohtaisesti en usko pelkkien lääkkeiden parantavan. Mun mielestä ne on keino tasata mieltä, jotta toimintakyky palautuu siedettäväksi ja kykenee porskuttamaan jotenkin eteenpäin yhteiskunnassa. Kirjoitan tähän vain omia henkilökohtaisia hoitokeinoja. Mikä sopii toiselle, ei todella välttämättä käy toiselle.

SÄHKÖHOITO, LÄÄKKEET, MUSIIKKI, MAALAUS/PIIRTÄMINEN, KIRJOITTAMINEN, OMAISET, ERI HOITOTAHOT,VERTAISTUKI. Hoitotahoihin liittyy säännölliset psykan lääkäri/hoitaja käynnit, mahdolliset kurssit ja ryhmät jne.

 Tuo sähköhoito nostattaa ihmisten karvat pystyyn ja saa heidät jopa kauhistumaan. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun on tullut esim. kysymys" ai sekö, jota annettiin jo kauan kauan sitten"? Juuri se. Erona on se, että ennen ei nukutettu jolloin luonnollisesti toimenpide on ollut tuskallinen ja traumaattinenkin kokemus. Nykyään ihminen "humautetaan" hetkeksi uneen ennenkuin toimenpide tehdään. Googlettamallahan tuostakin saa lisätietoa. Mä sain hoitoa huhtikuusta joulukuuhun. Kesällä välissä oli pieni tauko, muuten aika säännöllisesti n. kerran viikossa. Se ei todella tuhoa hoidettavan aivosoluja, eikä potilaasta tule mitään zompia :D Yksi yleisimpiä haittavaikutuksia on lähimuistin heikkeneminen. Mulla on koko viimeinen vuosi pyyhkäisty suurelta osin pois. Vuodessa kyllä on tapahtunut niin paljon pahaa, että ei se niin haittaa. Ikävää, ettei se ole pyyhkäissyt myös läheisten muistia...Sen on todettu olevan suuri apu monessa mielen sairaudessa, vaikkakaan sen vaikutusmekanismia ei vieläkään tunneta tarkasti. Mulla kävi kyllä viimeisellä kerralla niin, että mulle annettiin kolminkertainen annos nukutusainetta, mutta eivät saaneet mua uneen. Olin hokenut viimeiseen asti " ei ei ei". Hoito jouduttiin lopulta keskeyttämään. Kyä se on kuulkaa niin, että jos jollain joku asia menee vinoon, se on meikä.

Lääkkeitten lisäksi on monenlaisia täsmähoitoja, joita voi kokeilla. Esim. ahdistuksen tullessa voi valella käsiään ja kasvojaan jääkylmällä vedellä sekä pakottaa itsensä hengittämään rauhallisesti sisään ja ulos. Tää on hyvä keino silloin, jos ahdistus vähän niinku hiipii päälle. Mutta jos saa voimakkaan ahdistus/paniikkikohtauksen yhtäkkisesti, ei siinä kyllä edes pysty ajattelemaan mitään vesiä. Kohtaushan aiheuttaa  ainakin mulla salamana tärinän, pulssin hakkaamisen, jopa pyörryttämisen ja mahdollisesti hysteerisen itkun siihen päälle. Lähe siinä sitten huljuttelee käsiäs? Mutta noin niinku lähtökohtasesti hyvä kikka. Ja siis mä tiedän, etten voi olla tällä hetkellä ilman lääkkeitä, tuskin vielä pitkään aikaan. Toivon kuitenkin ettei nyt enää tarttis vaihtaa...

        " Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan,
          ne voi saada sut kaivelemaan asioita,
          joilta mielesi koittaa sua suojella
          niil on taipumus sotkee kaikki ajatukset ja
         jättää kaaokseen"
                                -Apulanta


Musiikki- tuo ihana mielen pahoittaja, liikuttaja, suututtaja, haaveiluttaja, voimaannuttava asia. On aikoja, vieläkin, etten kestä yhtään musiikkia esim. keittiössä hääriessäni. Ja kyllä, se on outoa. Se on outoa mulle, koska aikaisemmin mulla on ollut vuosikaudet pääpiirteittäin radio päällä keittiössä touhutessa. Tosin eihän sitä edes jaksa touhuta siellä välttämättä niinku ennen. Mutta laulut, musiikki on niin ihana asia. Siihen maailmaan uppoutuu ja se voi tuoda paljon lohtua. Toki myös paljon muita tunteita, joita ei tosiaan pysty itkemättä kuuntelemaan. Minä ainakaan. Nykyään mulla on jo parempia päiviä, paljonkin. Sen takia joskus kun hämmentelen soppakattilaa ja radiosta räjähtää joku mulle sellainen biisi josta saan valtavasti "draivia", hypin( lue tanssin) pitkin keittiötä ja laulan kitarisat vilkkuen. Tämä tosin aiheutti tuossa yksi päivä mm. sen, että yksi teineistämme tuli ja sammutti kylmän viileesti radion. Outoa käytöstä! Ja biisit voi olla mihin kategoriaan ängettyjä tahansa. Kaikki käy: iskelmä, heavy, rappia tai poppia, aivan sama, kunhan se vaan saa mut mukaansa. Niin juu, kuopuskin totesi mun tanssista" se ny vaan on niin noloo vaikkei kukaan ees nää"! Mä taidan ny tältä erää lopetella, koitan vielä uppoutua tohon muokkaamiseen. Vielä tota tekstiä riittää tästä aiheesta, paljon ;)

      MATKALLA

                

  "Makaan sohvalla.

  Kuulen kaukaa junan äänen lähestyvän,

  kunnes se on aivan kohdalla kovana ja kolisevana.

  Melkein yhtä nopeasti ääni taas laimenee, kaikkoaa,

 kunnes hiljaisuus palaa.

 Mekin olemme matkalla, kuka lyhyemmällä, kuka pidemmällä.

 Osaisimmepa mekin nauttia joka pysäkistä ottaen sen kokemuksena.

 Jos nukumme pysäkkien välit, ei jää kokemuksia, muistoja.

Toisin kuin junat, me emme voi palata sille asemalle jolta lähdimme.

Meidän matkamme on pelkkä meno, ilman paluuta".
                                                                           kJ

28.12.2016

Tänään kolusin ruokakomeroa/ papereitten säilytystilaa. Tarkoituksenani oli alkaa heittelemään ylimääräisiä kertyneitä asiakirjoja ym. pois kun käsiini osui sininen muovitasku. Istahdin keittiön lattialle ja "sitä selailemaan jäin", kuten biisissäkin mainitaan. Taskusta löytyi vuoden 2016 potilaskertomuksia, omia kirjoitelmiani ym. masennukseeni liittyvää. Ja mikä parasta, salasanat ym. joilla pääsen blogiini käsiksi.
" Hmmm...pitäisiköhän, jaksanko jo, voinko jne" ajatukset alkoivat juoksemaan päässäni.
Ei se pelaa joka pelkää, niinpä koitan nyt jatkaa kirjoittamistani. Pahoittelen vielä blogini ulkomuotoa, minen osaa muokkailla yms. hienoja juttuja mutta opettelen koko ajan.

Paljon on tapahtunut viimeisimmän tekstini jälkeen. Kun aloitin blogiani, en ymmärtänyt kuinka rikki se voi repiä väärään aikaan kirjoitettuna. Kuinka kuvittelin voivani käsitellä tunteitani, kun jokainen päivä oli selviytymistä pilkko pimeässä ilman valon kajoa.
 Oltuani vielä kolmesti osastolla, sain kokea läheisteni valtavan rakkauden, joka oli läsnä koko ajan. Perheeni jäsenet kävivät vuorollaan luonani ja sain tuntea heidän äärimmäisen rakkauden ja välittämisen. Minulle se oli todella tärkeää, tuntea huolenpito silloin kun ei itse kykene pitämään huolta itsestään.  Kaikilla ei todellakaan ole tukiverkkoa, vaan toisinaan ihminen joutuu rämpimään yksin pohjattomalta tuntuvassa suossa. Olen todella pahoillani sellaisten ihmisten puolesta, joilla ei niitä läheisiä ole.  En tiedä, miten olisin selvinnyt yksin näin pitkälle.

Minä kävin pohjalla, niin pohjalla kuin ihminen voi masennuksessa käydä ja selvisin sieltä ihmeen kaupalla. Puolestani on rukoiltu valtavasti ja olen saanut kokea vilpitöntä rakkautta ja huolenpitoa sekä mieheltäni, että perheen jäseniltäni. Olen myös potenut raastavan huonoa omaatuntoa, koska olen laittanut läheisenikin tahtomattani kärsimään. Eihän se ole tarkoitus ollut missään vaiheessa. Jossain kohti vain olin niin sairas, etten enää kyennyt välittämään, en nähnyt kuin pimeää.

Erityisesti kiitän miestäni. 

Hän on joutunut sellaiseen prässiin kanssani, että moni olisi jo lähtenyt. Kuulostaa karulta, mutta näin se vaan on. Hän on myös osannut selittää lapsillemme sairauttani syyllistämättä ketään ( sillä kenenkään vikahan tämä ei ole) ja ollut yhteydessä kaikkiin mahdollisiin auttaviin tahoihin.

 Omaisteni lisäksi sairaalassa kävi vieras, jota en olisi osannut odottaa. Hän tuli Timpan kutsumana ja istui kanssamme toista tuntia. Tämä vieras oli seurakuntamme kirkkoherra <3 Häneltä sain paljon lohtua ilman saarnaa, lämmintä välittämistä.

Hoitohenkilöstö on mielenterveyspuolella mahtavaa. Ainakin minulla on jäänyt vain hyvät kokemukset osastojaksoilta, sekä avopuolelta jossa nyt viikottain käyn. Kun ihminen on aivan rikki, on ensiarvoisen tärkeää että hänellä on osaava henkilökunta ympärillään. Tässä kohtaa ei riitä enää vaikka olisi miten ihanat läheiset. Ammattiapu on ehdoton edellytys paranemiseen. Toki oikea/riittävä lääkitys on myös merkittävässä osassa.

Kaikilla ei myöskään lääkityksen kanssa käy hyvin. Voidaan joutua kokeilemaan useitakin eri lääkkeitä, ennenkuin sopiva löytyy. Mulle sattui sopimaan ekat lääkkeet hyvin, eikä sivuvaikutuksia liiemmin ole tullut. Jotain pientä, kuten päänsärkyä, esiintyi alussa mutta kun malttaa odottaa muutaman viikon niin yleensä oireet tasaantuu. pikkuhiljaa lääkkeen teho kuitenkin heikkeni, joten uuteen lääkkeeseen siirtyminen oli mullakin edessä. Se tehtiin osin osastolla. Sähköhoito mm. syvään masennukseen on tämän päivän kova sana. Se on erittäin käytetty hoitomuoto ja hyväksi havaittu. siitä voin kertoa myöhemmin kokonaan omana juttunaan. 

Otsikko oli " matkalla". Sitä totisesti olen nyt. Uskon vihdoin, että täältä noustaan vielä, hitaasti, mutta varmasti. Pitkä on tämä matka ollut ja niin kovin kuoppainen. Aikaa toipuminen vielä vie, koska pelkkä lähimuistini on tällä hetkellä olematon sähköhoitojen vuoksi( palautuu kyllä ajallaan) ja muutenkin olen vasta matkani alussa, päivä päivältä vahvempana ja valmiina ottamaan loppuelämän vastaan.



    " This year I'm going to stay up
       until midnight on new Year's eve,
       because I want to watch 2016 DIE".

HÄPEÄ

                                " Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään
                             kuiluun
                             ja luulet että tästä on mahdoton ikinä toipuu

                             anna minun kantaa, auttaa
                             anna minun anna minun

                              anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
                              hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa
                              kivi pohjaan
                              hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
                              hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa"
                              -JANNA


24.3.16

Kun on vaikea asteinen masennus, luulisi ettei jaksa edes ajatella muiden mielipiteitä. Mulla kuitenkin kävi alkuun niin, että kielsin lähimmäisiäni ehdottomasti kertomasta kellekkään. Sitä ikäänkuin pelkää leimautuvansa loppuiäkseen. Saatikka jos ihmiset saisivat tietää, että olen osastolla...muthan vähintään potkitaan pois töistä, ihmiset ei tuu lähellekkään vaan karttaa kuin ruttotautista, aletaan puhuu kaikenlaista: miten se Juutilaisten mammakin sitten sekosi ja muuta yhtä järkevää käy mielessä. Normaalisti en välittäisi paskaakaan, mutta kun tällaisena hetkenä ovat suojamuurit laskeutuneet, on niin herkillä koko ajan. On riittävän raskasta kantaa itse sitä taakkaa, ei siihen tarvita mitään ylimääräistä ärsykettä.

Pikkuhiljaa aloin jollain tasolla hyväksymään sairauteni. Oivalsin oikeasti sen, että tämä on sairaus muiden joukossa. Jollain on osteoporoosi, jollain reuma, jollain jalka poikki jne. Toki mietin yhä, olisinko voinut estää tämän jotenkin. Ehkä, mutta sitä on turha surkutella enää. Ja mielen sairauksia on niin paljon, vaihtoehtona voisi olla jotain paljon pahempaakin. Samalla aloin pikkuhiljaa puhua ( tai oikeastaan viestitellä, koska alussa ääneen puhuminen asiasta oli mahdotonta) asiasta muutamille ihmisille. Kaikkein läheisimmilleni ensin. Se olikin pelottavinta. Toisaalta en halunnut aiheuttaa kellekkään huolta, jokaisella on omatkin ristinsä, toisaalta minulla oli jotenkin vahva tunne, että he haluavat nimenomaan olla kartalla jos joku mättää. Vanhempani viettivät leppoisia lomapäiviä ulkomailla, varsinkin heille meinasin jättää kertomatta, kunnes palaisivat suomeen. Veljeni oli kuitenkin sitä mieltä, että on pyrittävä olemaan rehellinen joka asiassa, jopa tällaisissa. Niinpä niin, jos äiti olisi kysynyt miten menee ja olisin vastannut, että kaikki hyvin, se ei kuitenkaan olisi ollut oikein.

Kun pääsin osastolta, pelkäsin koko ajan näkeväni tuttuja. Vaikka olin joidenkin kanssa viestitellyt, en halunnut nähdä heitä livenä. Yhdenkin kerran näin työkaverini joka tietysti kysyi kuulumisia, niin vastasin vaan etten voi puhua ja lähdin tilanteesta pian pois koska tiesin purskahtavani itkuun, jos puhuisin sanaakaan asiasta. On se kumma, kun on mielenterveysongelmainen, kuvittelee koko ajan, että otsassa on lappu:" hei tsiikatkaa tännepäin, jos haluutte nähä aidon hullun". Toki nämäkin sairaudet voivat näkyä helposti ulospäin; ilmeettömyys, surullisuus tai kettuuntunut ilme koko ajan jne. Mutta toisaalta: so what? Olen hymyilly 40 vuotta niin, että joku varmaan luulee että mulla on kiinnitetty kuminauhat suupielistä korviin. No sori, nyt ne on katkennu, ja vielä molemmat yhtäaikaa. Meidän mielenterveysongelmaisten täytyy keskittyä kaikin voimin omaan paranemiseen ja oman pään sisältöön. Kun paranemisprosessi on käynnissä, meidän ei todella tarvitse ajatella muita. Voi kun muistaisimme, että loppujen lopuksi suurimman taistelun tässäkin taistelussa käymme me itse. Hoitajat ja lääkkeet, osastojaksot ja terapiat on välttämättömiä apukeinoja, mutta lopullisesta taistelusta vastaamme me. Joskus on taisteluita, joita ei voi voittaa. Mutta yrittää voi aina.

Mä puhun kun joku helvetin mielenmaailman guru täällä. Vahvana ja rinta rottingilla. Juu, no ei todella mee niin. Elämä on sentään jo joinain päivinä ok, mutta vielä tosi usein se on pelkkää paskaa ja kyllä kuulkaa munkin tekis mieli heittää välillä ne juoksuhiekan sotkemat hanskat tiskiin. Mä oon enemmän väsynyt kuin virkeä ( siis henkisestikin), enempi vituttaa ku hymyilyttää. Joka ilta mä vieläkin kiitän, että taas oon selvinny yhden päivän. Ja selventääkseni omaa tilaani: olen kuitenkin nyt suht paljon paremmassa kunnossa, kuin alussa. Muuten en kykenisi todennäköisesti kirjoittamaan riviäkään.  Vaikkei elämästä selviikkään hengissä, niin yritetään ny vielä toistaseks porskutella täällä, ihan vaikka muitten kiusaks, eiks jeah?

Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että tekstiä tulee alkuun liki päivittäin, kyllä tahti rauhottuu, kun ensi innostus laantuu. Tämä vaan tuntuu nyt niin terapialta minulle.

Herääminen

  21.3.2016

                                  " Sulle ei voi nykyään sanoo yhtään mitään
                                     ilman, että alat itkee tai raivoo.
                                     Sä oot koko ajan niin väsynyt"
                                     Sua ei sit innosta yhtään mikään.
                                     Mitäs jos vaan nyt menisit lääkäriin ja

                                     hakisit ne lääkkeet"

Itken hysteerisenä pahaa oloani ja koko maailmaa sairaalan kolkossa sängyssä. Sängyn reunoista roikkuvat paksut nahkaiset vyön tapaiset. Ne kalisevat reunoihin kuin muistuttaen: tästä ei lähdetä, nyt on pysähdyttävä. On yö, en juurikaan nuku koko yönä, ainoastaan itken, itken. Olen tarkkailussa, jossa muiden ihmisten ja minun välillä on vain verho, mutta ei se mua liikuta. Mulle on aivan samantekevää, kuka tuskani kuulee, en enää pysty sitä peittämään.

 HERÄÄMINEN. Mitä se tarkoittaa minun tapauksessani? Siihen sanaan kätkeytyy oikeastaan todella paljon...Lääkäri saapui vihdoin valvotun yön jälkeen verhon välistä todeten" olisin sitä mieltä, että psykiatrinen osasto olisi nyt paras ratkaisu", niin todella heräsin. En kyennyt kuin nyökkäämään, mutta mielessäni pyöri että tähänkö on tultu? Enkö todellakaan pysty hoitamaan itseäni saatikka muita. Heräsin, alkaakseni elämään painajaista. Hoitajan kanssa osastolle kävelystä en muista juuri mitään, en myöskään osaston lääkärin tapaamisesta. Eipä siinä, tuo tapaaminen ei kauaa kestänytkään, koska lääkäri totesi minun olevan sillä kykenemätön keskustelemaan. Siispä droppia naamaan ja omaan huoneeseen. Onneksi sain yhden hengen huoneen, sain rauhassa itkeä, itkeä.

Tuohon tilanteeseen, mieleni sotkuun, ajauduin pikkuhiljaa loppuvuodesta. Olin vasta keväällä/ alkukesällä sairastanut yleistyneen ahdistuneisuushäiriön johon liittyi masennus. Lopetin silloin omatoimisesti lääkityksen aivan liian aikaisin, enkä käynyt lääkärin kontrollissa. Miksi sitten sitkuttelin kasvavan pahan olon kanssa liian kauan. Päässäni pyöri moukarin lailla ajatus, etten VOI tehdä tätä taas perheelleni ja läheisilleni. En voi tuottaa heille pettymystä, minähän olen vahva. Ei minua maailman tuulet nujerra. En myöskään millään olisi halunnut olla töistä pois. Se antoi minulle voimia ja auttoi unohtamaan päiväksi sisäisen tuskani. Tosin loppuvaiheessa olin niin väsynyt, että itkin töihin mennessä ja sieltä pois tullessa. Töissä feikkasin hyvin, Monikaan ei huomannut mitään olevan vialla. Lopulta minun oli myönnettävä itselleni, että en jaksa, jokin on pahasti vialla. Itseasiassa pahemmin vialla kuin koskaan ennen. 

Miksi aloin kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani nyt? Olen vielä sairas, tämä kirjoittaminen voi särkeä minua entisestään. Mutta se voi myös alkaa liimaamaan sirpaleitani pikkuhiljaa takaisin, pala palalta. Tämä kirjoitus on niin sairastuneille, kuin heidän vieressään kulkeville. Niille, jotka ovat samassa pisteessä, kuin minä nyt tai kokeneet vastaavaa, on niin helvetin turhaa mennä sanomaan " kyllä se siitä, sun pitää vaan yrittää". Ehkä samankaltaisten tarinoiden lukeminen voisi tuoda helpotusta ja ymmärrystä siitä, että ei me tähän kuolla ( se on itsestä kii), Läheiset taas voisivat ymmärtää paremmin meitä masentuneita, toivon että tekstini avaa heidän silmiään ja osaisin yhtään pukea sanoiksi tätä maan päällistä helvettiä, jonka läpi yritämme hengissä tarpoa.

Luonnollisesti tämä blogi on vain yhden ihmisen näkökulmasta. Tulen avaamaan itseäni julkisesti, henkilökohtaisiakin ajatuksia. Kerron osastojaksoistani, päivistä kotona jotka ovat olleet taistelua aamusta iltaan, tunnista tuntiin. Haluan myös tuoda esille omaisten suuren roolin minun sairaudessani, heidän tuestaan ja ehdottomasta rakkaudestaan sekä huolenpidostaan. Olkoon tämä nyt tällä hetkellä tässä, perhe on kotiutunut ja tämä mamma raahautuu tekemmän ruokaa :)