Herääminen

  21.3.2016

                                  " Sulle ei voi nykyään sanoo yhtään mitään
                                     ilman, että alat itkee tai raivoo.
                                     Sä oot koko ajan niin väsynyt"
                                     Sua ei sit innosta yhtään mikään.
                                     Mitäs jos vaan nyt menisit lääkäriin ja

                                     hakisit ne lääkkeet"

Itken hysteerisenä pahaa oloani ja koko maailmaa sairaalan kolkossa sängyssä. Sängyn reunoista roikkuvat paksut nahkaiset vyön tapaiset. Ne kalisevat reunoihin kuin muistuttaen: tästä ei lähdetä, nyt on pysähdyttävä. On yö, en juurikaan nuku koko yönä, ainoastaan itken, itken. Olen tarkkailussa, jossa muiden ihmisten ja minun välillä on vain verho, mutta ei se mua liikuta. Mulle on aivan samantekevää, kuka tuskani kuulee, en enää pysty sitä peittämään.

 HERÄÄMINEN. Mitä se tarkoittaa minun tapauksessani? Siihen sanaan kätkeytyy oikeastaan todella paljon...Lääkäri saapui vihdoin valvotun yön jälkeen verhon välistä todeten" olisin sitä mieltä, että psykiatrinen osasto olisi nyt paras ratkaisu", niin todella heräsin. En kyennyt kuin nyökkäämään, mutta mielessäni pyöri että tähänkö on tultu? Enkö todellakaan pysty hoitamaan itseäni saatikka muita. Heräsin, alkaakseni elämään painajaista. Hoitajan kanssa osastolle kävelystä en muista juuri mitään, en myöskään osaston lääkärin tapaamisesta. Eipä siinä, tuo tapaaminen ei kauaa kestänytkään, koska lääkäri totesi minun olevan sillä kykenemätön keskustelemaan. Siispä droppia naamaan ja omaan huoneeseen. Onneksi sain yhden hengen huoneen, sain rauhassa itkeä, itkeä.

Tuohon tilanteeseen, mieleni sotkuun, ajauduin pikkuhiljaa loppuvuodesta. Olin vasta keväällä/ alkukesällä sairastanut yleistyneen ahdistuneisuushäiriön johon liittyi masennus. Lopetin silloin omatoimisesti lääkityksen aivan liian aikaisin, enkä käynyt lääkärin kontrollissa. Miksi sitten sitkuttelin kasvavan pahan olon kanssa liian kauan. Päässäni pyöri moukarin lailla ajatus, etten VOI tehdä tätä taas perheelleni ja läheisilleni. En voi tuottaa heille pettymystä, minähän olen vahva. Ei minua maailman tuulet nujerra. En myöskään millään olisi halunnut olla töistä pois. Se antoi minulle voimia ja auttoi unohtamaan päiväksi sisäisen tuskani. Tosin loppuvaiheessa olin niin väsynyt, että itkin töihin mennessä ja sieltä pois tullessa. Töissä feikkasin hyvin, Monikaan ei huomannut mitään olevan vialla. Lopulta minun oli myönnettävä itselleni, että en jaksa, jokin on pahasti vialla. Itseasiassa pahemmin vialla kuin koskaan ennen. 

Miksi aloin kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani nyt? Olen vielä sairas, tämä kirjoittaminen voi särkeä minua entisestään. Mutta se voi myös alkaa liimaamaan sirpaleitani pikkuhiljaa takaisin, pala palalta. Tämä kirjoitus on niin sairastuneille, kuin heidän vieressään kulkeville. Niille, jotka ovat samassa pisteessä, kuin minä nyt tai kokeneet vastaavaa, on niin helvetin turhaa mennä sanomaan " kyllä se siitä, sun pitää vaan yrittää". Ehkä samankaltaisten tarinoiden lukeminen voisi tuoda helpotusta ja ymmärrystä siitä, että ei me tähän kuolla ( se on itsestä kii), Läheiset taas voisivat ymmärtää paremmin meitä masentuneita, toivon että tekstini avaa heidän silmiään ja osaisin yhtään pukea sanoiksi tätä maan päällistä helvettiä, jonka läpi yritämme hengissä tarpoa.

Luonnollisesti tämä blogi on vain yhden ihmisen näkökulmasta. Tulen avaamaan itseäni julkisesti, henkilökohtaisiakin ajatuksia. Kerron osastojaksoistani, päivistä kotona jotka ovat olleet taistelua aamusta iltaan, tunnista tuntiin. Haluan myös tuoda esille omaisten suuren roolin minun sairaudessani, heidän tuestaan ja ehdottomasta rakkaudestaan sekä huolenpidostaan. Olkoon tämä nyt tällä hetkellä tässä, perhe on kotiutunut ja tämä mamma raahautuu tekemmän ruokaa :)