OSASTOAIKAA

22.3.2016

Palaan vielä tuohon alun tekstiin joten otsikko pysyköön samana. HERÄÄMINEN. Mitä se tarkoittaa minun tapauksessani? Siihen sanaan kätkeytyy oikeastaan todella paljon...Lääkäri saapui vihdoin valvotun yön jälkeen verhon välistä todeten" olisin sitä mieltä, että psykiatrinen osasto olisi nyt paras ratkaisu", niin todella heräsin. En kyennyt kuin nyökkäämään, mutta mielessäni pyöri että tähänkö on tultu? Enkö todellakaan pysty hoitamaan itseäni saatikka muita. Heräsin, alkaakseni elämään painajaista. Hoitajan kanssa osastolle kävelystä en muista juuri mitään, en myöskään osaston lääkärin tapaamisesta. Eipä siinä, tuo tapaaminen ei kauaa kestänytkään, koska lääkäri totesi minun olevan sillä kykenemätön keskustelemaan. Siispä droppia naamaan ja omaan huoneeseen. Onneksi sain yhden hengen huoneen, sain rauhassa itkeä, itkeä.



22.3.2016

OSASTOAIKAA

Ensimmäinen osastojakso:10.1-21.16 toinen: 4.2-16.2.16

Mieheni toi kasan tarvittavia tavaroita. Huomasi keskusradion, jota kielsin jyrkästi laittamasta päälle. En halunnut kuulla mitään, nähdä mitään, paitsi perheeni, halusin olla kuin perhonen turvallisessa kotelossaan. Se olikin yksi tavoistani: kun ahdistus/paniikkikohtaus tuli, sain rauhoittavaa ja kääriydyin kokonaan peiton sisään selkä ovelle päin. Siellä sitten makasin, kotelossani, kunnes kohtaus meni ohi ja jäljellä oli vain se pohjaton suru, väsymys, viha, itseinho jne. Ne tunteet seuraa koko ajan mukana, ahdistuskohtaukset tulevat jo onneksi harvemmin.

 " Kello on 7.00. Herään kiitollisena, että yksi yö on taas ohi. Tällaisella osastolla on ihminen alaston. Ei ole kaunista kuorta ja koreita vaatteita, vain toinen toistaan rikkinäisempiä sieluja. Rikkinäinen sisin on kaikkien nähtävissä. Täällä ei pidätellä " kiellettyjä" tunteita, päinvastoin, tuot itsesi esiin juuri siinä kuosissa kuin olet. Hoitajat pitävät huolen, että kestät päivän läpi. He ovat koko ajan läsnä ja mitään ei tarvitse peitellä" -Pätkä oastolla kirjoitetuista muistiinpanoistani.

 Minulla oli sänkyni vieressä kaikkien kullannuppujeni kuvat, jotka joka päivä muistuttivat, että minun täytyy vain kestää. Nousta ylös, hitaasti ja varmasti, rämpiä ylös kuin juoksuhiekasta. Myöhemmin, kun musiikki taas palasi tärkeäksi, oli meillä mieheni kanssa yhteinen ilta. Kyllä, yhteinen, vaikka hän oli 30km:n päässä. Makasin sängyssäni puhelin korvalla ja Timppa koneen äärellä kotona. Vuorotellen valitsimme youtubesta biisejä, joita yhdessä kuuntelimme. Tuntui, kun toinen olisi ollut siinä vieressä, aivan lähellä. Sillä hetkellä pystyin näkemään mielessäni mieheni jokaisen kehon osan, päästä varpaisiin. Pystyin kuvittelemaan hänen kauniit kasvonsa, jotka olivat huolesta, surusta ja ikävästä vakavat. Se oli ihana ja raastava hetki.