HÄPEÄ

                                " Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään
                             kuiluun
                             ja luulet että tästä on mahdoton ikinä toipuu

                             anna minun kantaa, auttaa
                             anna minun anna minun

                              anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
                              hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa
                              kivi pohjaan
                              hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
                              hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa"
                              -JANNA


24.3.16

Kun on vaikea asteinen masennus, luulisi ettei jaksa edes ajatella muiden mielipiteitä. Mulla kuitenkin kävi alkuun niin, että kielsin lähimmäisiäni ehdottomasti kertomasta kellekkään. Sitä ikäänkuin pelkää leimautuvansa loppuiäkseen. Saatikka jos ihmiset saisivat tietää, että olen osastolla...muthan vähintään potkitaan pois töistä, ihmiset ei tuu lähellekkään vaan karttaa kuin ruttotautista, aletaan puhuu kaikenlaista: miten se Juutilaisten mammakin sitten sekosi ja muuta yhtä järkevää käy mielessä. Normaalisti en välittäisi paskaakaan, mutta kun tällaisena hetkenä ovat suojamuurit laskeutuneet, on niin herkillä koko ajan. On riittävän raskasta kantaa itse sitä taakkaa, ei siihen tarvita mitään ylimääräistä ärsykettä.

Pikkuhiljaa aloin jollain tasolla hyväksymään sairauteni. Oivalsin oikeasti sen, että tämä on sairaus muiden joukossa. Jollain on osteoporoosi, jollain reuma, jollain jalka poikki jne. Toki mietin yhä, olisinko voinut estää tämän jotenkin. Ehkä, mutta sitä on turha surkutella enää. Ja mielen sairauksia on niin paljon, vaihtoehtona voisi olla jotain paljon pahempaakin. Samalla aloin pikkuhiljaa puhua ( tai oikeastaan viestitellä, koska alussa ääneen puhuminen asiasta oli mahdotonta) asiasta muutamille ihmisille. Kaikkein läheisimmilleni ensin. Se olikin pelottavinta. Toisaalta en halunnut aiheuttaa kellekkään huolta, jokaisella on omatkin ristinsä, toisaalta minulla oli jotenkin vahva tunne, että he haluavat nimenomaan olla kartalla jos joku mättää. Vanhempani viettivät leppoisia lomapäiviä ulkomailla, varsinkin heille meinasin jättää kertomatta, kunnes palaisivat suomeen. Veljeni oli kuitenkin sitä mieltä, että on pyrittävä olemaan rehellinen joka asiassa, jopa tällaisissa. Niinpä niin, jos äiti olisi kysynyt miten menee ja olisin vastannut, että kaikki hyvin, se ei kuitenkaan olisi ollut oikein.

Kun pääsin osastolta, pelkäsin koko ajan näkeväni tuttuja. Vaikka olin joidenkin kanssa viestitellyt, en halunnut nähdä heitä livenä. Yhdenkin kerran näin työkaverini joka tietysti kysyi kuulumisia, niin vastasin vaan etten voi puhua ja lähdin tilanteesta pian pois koska tiesin purskahtavani itkuun, jos puhuisin sanaakaan asiasta. On se kumma, kun on mielenterveysongelmainen, kuvittelee koko ajan, että otsassa on lappu:" hei tsiikatkaa tännepäin, jos haluutte nähä aidon hullun". Toki nämäkin sairaudet voivat näkyä helposti ulospäin; ilmeettömyys, surullisuus tai kettuuntunut ilme koko ajan jne. Mutta toisaalta: so what? Olen hymyilly 40 vuotta niin, että joku varmaan luulee että mulla on kiinnitetty kuminauhat suupielistä korviin. No sori, nyt ne on katkennu, ja vielä molemmat yhtäaikaa. Meidän mielenterveysongelmaisten täytyy keskittyä kaikin voimin omaan paranemiseen ja oman pään sisältöön. Kun paranemisprosessi on käynnissä, meidän ei todella tarvitse ajatella muita. Voi kun muistaisimme, että loppujen lopuksi suurimman taistelun tässäkin taistelussa käymme me itse. Hoitajat ja lääkkeet, osastojaksot ja terapiat on välttämättömiä apukeinoja, mutta lopullisesta taistelusta vastaamme me. Joskus on taisteluita, joita ei voi voittaa. Mutta yrittää voi aina.

Mä puhun kun joku helvetin mielenmaailman guru täällä. Vahvana ja rinta rottingilla. Juu, no ei todella mee niin. Elämä on sentään jo joinain päivinä ok, mutta vielä tosi usein se on pelkkää paskaa ja kyllä kuulkaa munkin tekis mieli heittää välillä ne juoksuhiekan sotkemat hanskat tiskiin. Mä oon enemmän väsynyt kuin virkeä ( siis henkisestikin), enempi vituttaa ku hymyilyttää. Joka ilta mä vieläkin kiitän, että taas oon selvinny yhden päivän. Ja selventääkseni omaa tilaani: olen kuitenkin nyt suht paljon paremmassa kunnossa, kuin alussa. Muuten en kykenisi todennäköisesti kirjoittamaan riviäkään.  Vaikkei elämästä selviikkään hengissä, niin yritetään ny vielä toistaseks porskutella täällä, ihan vaikka muitten kiusaks, eiks jeah?

Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että tekstiä tulee alkuun liki päivittäin, kyllä tahti rauhottuu, kun ensi innostus laantuu. Tämä vaan tuntuu nyt niin terapialta minulle.